Jalkapallo on tietysti lajina hieno ja lapsillemme hyvä harrastus. Se ei vaadi suuria rahallisia panoksia ja on niin universaali laji että sen perusteiden taitaminen takaa välittömän kuulumisen monenlaisiin porukoihin missä päin maailmaa tahansa. Mutta tämä on oman innon rationalisointia. Luulen, että kentälle viikko toisensa jälkeen minua vetää peleihin liittyvä yhteisöllisyyden tunne: tavoitteellinen ja jännitystä tuova puuhaaminen poikien ja muiden joukkueen aikuisten kanssa sekä aktiivisten vanhempien laajentama sosiaalinen piiri.
Junnufutiksen sisäinen tavoittellisuus ja merkityksellisyys ei lakkaa ihmetyttämästä: jokaikinen peli ja sen tulos on iso juttu jonka eteen tehdään töitä innolla ja tosissaan, huolimatta siitä, pelataanko Itämericupin mitaliotteluissa vai piirisarjan neloslohkossa vai Geparditurnauksen sijoista 17.-24. Jotain tästä haluaisin siirtää muihinkin, tavallisesti voimakkaammin hyödyn ja laskelmoinnin ohjaamiin arkitoimiini.
Loppukesän piirisarjapeleissä pyritään jonkin verran irrottautumaan kiinteästä joukkuejaosta (Ranska, Englanti, Saksa). Joukkue kuhunkin peliin ilmoitetaan erikseen, mahdollisuuksien mukaan ja toivottavasti hyvissä ajoin. Tällä muutoksella pyritään lisäämään joukkueen yhteinäisyyttä (välttämään sisäisten kuppikuntien muodostumista) ja tarjoamaan pojille enemmän yksilöllisiä mahdollisuuksia kokeilla pelaamista erilaisissa kokoonpanoissa. Näissä nimeämisissä on tarkoitus myös huomioida harjoitusaktiivisuus (toki niin, että kauden mittaan pyritään edelleen kaikille tasaiseen kokonaispeliaikaan).Huomenna maanantaina siis aletaan nähdä, miten tällainen systeemi toimii. Kommentoikaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti