Pallokärkiturnaus

Rajamäellä viikonloppuna pelatun Pallokärkiturnauksen erityinen hienous oli siinä, että paikalla yhteensä yli 30 G96:laista, lähes koko ikäluokka. Turnaus oli tasoltaan todella tasainen, eivätkä joukkueidemme sijoitukset (15. ja 18.) tee oikeutta pelien tasaisuudelle. Gnistan teki ajoittain tiukkaa vastarintaa turnauksen kakkoselle KP-75:lle (lopputulos 2-4) ja United pelasi alkulohkon parhaassa pelissään tasan (2-2) koko kisan voittajaa Honka ManU:a vastaan.

Kaiken kaikkiaan pitkä, kostea nurmi ja 9 vs. 9 -peleihin suhteellisen pienet kentät näyttivät kuitenkin vievän parhaan terän pelureistamme ja monissa peleissä maalinteko oli todella vaikeaa. Gnistan mm. voitti sunnuntaina kaksi peliä yhteensä yhdellä pelitilannemaalilla.


Ainakin Gnistanin peleissä (joita tällä kertaa seurasin läheltä) jotkut pojat olivat näkyvästi harmissaan pelipaikkojen ja/tai peliajan jakautumisesta. Tämä on tietysti tosi ikävää, mutta sitä näyttää olevan vaikea aina välttää. Valmentaja homma on tältä osin hankala kun päätöksiin vaikuttaa koko ajan monta tekijää. Ensinnäkin olisi hyvä (kuten palloliitto ja seurakin haluavat) tarjota kaikille pelaajille tasaisesti peliaikaa ja mahdollisuutta kokeilla kaikkia pelipaikkoja. Toisaalta, jalkapallossa, kuten muussakin urheilussa, tuloksilla ON merkitystä. Ei niin, että kukaan puolen vuoden päästä pahemmin muistelisi yksittäisen G96-pelin tulosta, vaan siksi, että jos pelin kuluessa voittamista ei pidetä tavoitteena, itse toiminta menettää merkityksensä. Olemme monesti ainakin Eskon kanssa ajatelleet (ja käytännössä kokeneet), että joukkueen yhdessä, erilaisissa rooleissa toimien saavuttama niukka voitto tuottaa kaikille positiivisemman kokemuksen kuin tiukan tasa-arvoisella pelisuunnitelmalla saatu 0-5 tappio. Ja uskokaa pois, nämä ovat ne usein todelliset vaihtoehdot.

Itse ajattelen jotenkin niin, että peli on sujunut hyvin, kun mahdollisimman moni pelaaja on saanut tilaisuuden loistaa suhteellisesti; siis ylittää oman aikaisemman tasonsa, onnistua joissakin monista kentällä tarjolla olevista rooleista ja kehittää omaa kuvaansa itsestään pelaajana positiiviseen suuntaan. Menestyksen tunne liittyy usein joukkueen onnistumiseen, siihen että pelin jälkeen saa huutaa ja juosta ympyrää ja juhlia yhteistä voittoa jota itse oli rakentamassa, harvemmin siihen että on itse päässyt hienosti esille joukkueen kuitenkin hävitessä.

Jalkapallo on siitä hieno laji, että onnistua voi monilla tavoilla ja hyvin erilaisin ominaisuuksin varustettuna. Junnupelaaja voi löytää itsestään sähäkän ja röyhkeän maalintekijän, tuulennopean laitalinkin joka vauhdillaan ja kestävyydellään rakentaa ylivoimahyökkäyksiä, luovan ja taitavan ja palloa hyvin hallitsevan keskikenttäpelaajan, älykkään ja rauhallisen, pelin aivoina toimivan topparin tai luunkovan ja urheilullisen laitapuolustajan. Ja pyrkiä kehittymään yhä paremmaksi jossain näistä rooleista. Itsetuntemuksesta, omien rajojen ja suhteellisten vahvuuksien hahmottamisesta on tässä paljon apua.

Jalkapallo on suositumpaa kuin koskaan, ja kentällä toiset ovat väistämättä nopeampia, vahvempia tai taitavampia kuin toiset. Mutta meitä valmentajia ilahduttavat eniten pelaajat, joilla on halua ja intoa laittaa kentällä itsensä peliin ja urheilla omien kykyjensä ylärajoilla ja iloita suhteellisista onnistumisista. Sellaisille pelaajille on aina peliaikaa tarjolla.

Joukkuepeliä

Jalkapallo ei ole kovin kiinnostavaa silloin kun kenttää hallitsee painovoimalaki (tai totta puhuen... on se, aina, mutta lue eteenpäin niin näet mitä yritän sanoa). Siis silloin kun voitto on etukäteen jaettu lahjakkaimmat yksilöt laajemmasta joukosta valitsemaan pääseelle, rikkaammalle, edustusryhmällään ylemmässä sarjassa pelaavalle joukkueelle. Junnufutiksessa tämä tarkoittaa sitä, että vaikkapa HJK96-Gnistan96 olisi useimmiten kaikkien kannalta tylsä peli.

Tämä painovoimalaki synnyttää juniorisarjoihin löyhän hierarkian, jossa aurinkoa (joka täällä Helsingissä on omastakin mielestään HJK) kiertää eri etäisyyksillä suuri määrä joukkueita, lähimpinä liiga- ja ykkösdivariseurojen laajalla säteellä lahjakkuuksia haravoivat ikäluokat, sitten puolitosissaan kilpailuun suhtautuvat kaupunginosien kasvattajaseurat ja uloimpina pienet, puhtaasti harrastuspohjalta toimivat porukat.

Tämän kesän pelien perusteella on alkanut näyttää, että oma joukkueemme on pikku hiljaa (tulosmielessä) tehnyt selkeän pesäeron viimeksi mainittuun ryhmään, ottanut näkyvän roolin keskimmäisessä ja pystyy parhaimmillaan hätyyttelemään suuria junioriseuroja. Tähän gravitasin kasvuun ovat minusta johtaneet systemaattinen talviharjoittelu, runsas pelaaminen ja entisestään laajentunut pelaajarinkimme.

Mutta todella mielenkiintoiseksi peli käy (ja tässä on minusta iso osa futiksen ja muidenkin joukkuelajien viehätyksestä), kun painovoima lakkaa hetkeksi vaikuttamasta. Silloin joukkue on ainakin hetkelliseti enemmän kun yksilöjensä taitojen summa; yhteishenki ja yhteispeli tuottavat lisäarvoa joka muuttaa "reaalimaailman" voimasuhteita ja saa aikaan kollektiivisen huippusuorituksen johon tunnetasolla liittyy euforian kokemus (yritysjohtaja J.T. Bergqvist on kutsunut tämäntyyppisen ilmiön seurauksia yritysympäristössä supertuottavuudeksi).

Jotain tämäntyyppistä olin näkevinäni viime viikon piirisarjapeleissä. PPV:n ykkösjoukkue on ollut Gnistan Englannille aikaisemmin vaikea pala, mutta nyt sen ohi juostiin joka suunnasta. Maaleja tehtiin kaikilla tavoilla, Veikon ja Chomin hienoista yläkulmalaukauksista yhdistelmään jossa Miksu tiputti pallon vauhtiin Ilmarille, jonka nopea ja taitava nousu päätyyn päättyi nappisyöttöön josta Akseli suoraan vauhdista viimeisteli. Se että lopputulos oli meille vain 8-2 selittyy vauhdin pienellä laskulla loppua kohden ja vastustajan viime hetken lohtumaalilla.

Tiistaina puhelimeni soi tutusti aika pian Ranskan matsin jälkeen, ja Jone aloitti kertomuksensa kehumalla laajasti vastustaja HJK Munkan ammattimaista valmennusta ja kovaa tasoa. Arvailin jo mitä on tulossa, mutta yllätyin silti kun vastaus tuloskyselyyni oli: "pantiin niitä päihin 9-1". Tässäkin pelissä Gnisulaisten nopea joukkuepeli oli kuulemma vastustajalle liikaa. Mustafan röyhkeä pallonriisto topparin jalasta ja viimeistely on käyty jälkipeleissä läpi monta kertaa.

Saksankin peli oli tällä viikolla mukavaa katseltavaa. Valmennusjohdolle tuotti ajoittain ongelmia vasemman puolustajan tontti (sama probleemi kuin maajoukkueella), jota kävivät vuoroillaan kokeilemassa ainakin Tommi, JJ, Alec ja Antti, mutta kaiken kaikkiaan peli pysyi melko hyvin kasassa ja vastuu jakaantui tasaisesti. Maalien makuun pääsivät Saksan pörssin kärkinimi Alec, Kimmo, Juuso (hyvä liike maalille ja hallittu viimeistely) sekä Nikolai, jonka shefkikuqimainen presenssi vastustajan maalialueella viimeisellä minuutilla lopulta ratkaisi trillerin Gnistan96:n eduksi 5-4.

Lopuillaan oleva viikonloppu kului isolta osin lähes koko 96-pelaajaringin kanssa NJS-turnauksessa Rajamäellä. Siitä ja peluuttamisasioista lisää seuraavaksi...

Viime viikosta ja vähän NJS-turnauksesta

Toisen kierroksen piirisarjapelit menivät sen verran päällekkäin, että onnistuin näkemään vain Englannin matsin. Ranskan pelistä kuulin vain tuloksen (4-1- voitto PPV:stä), Saksasta vähän enemmän.

Jonen sairastellessa ihan kunnolla (toivottavasti olo on jo parempi) Saksan matsia vetämään hälytettiin lyhyellä varoitusajalla Henrin isä Jussi tuosta meidän naapurista. Pelillistä edistystä on keväällä samalta vastustajalta saatuun selkäsaunaan nähden tapahtunut, lopputulos 2-7 ei kuulemma ihan vastannut tapahtumia kentällä. Useampi hyvä oma maalipaikka hukkaantui pieneen suoraviivaisuuden puutteeseen maalin edustalla, ja muutama takaisku tuli nipussa keskittymisen vähän herpaannuttua. Mutta kaiken kaikkiaan ottelun jälkeistä fiilistä kuvattiin varsin positiiviseksi.

Englanti otti toisen peräkkäisen voittonsa, taas nollapelillä mutta niukasti. Peliä edeltävistä hiekkakenttätreeneistä oli minun nähdäkseni hyötyä: pomppupalloihin osattiin mennä suoraviivaisemmin, ja vaikka vastustaja MPS vielä vähän näyttikin hallitsevan kaksinkamppailuja, ero tässä suhteessa ei ollut suuri.

Pelin hallinta vaihteli niin että alku oli meiltä vahva, mutta ensimmäisen jakson lopulla palloa ei meinattu saada omalle joukkueelle millään. Vastustaja rakenteli maata pitkin pelaten hienon näköisiä hyökkäyksiä ja katkoi Gnistanin avaukset. Toisella jaksolla valmennustiimimme taktinen nero Aki sitten teki pieniä muutoksia pelipaikkohin ja pelin loppuosa oli selvästi meidän. Lopulta oli pieni ihme, että ainoaksi maaliksemme jäi 1-0, jonka Eeli hienosti laukoi melkein puolesta kentästä yli reilusti ulkona pelanneen maalivahdin. Tällä kertaa epäonnistuneita yrityksiä olivat mm. Veikon ylärimaa nuollut sijoitus, Ilmarin pari avopaikkaa laitaläpiajojen päätteeksi, Miksun juoksu keskeltä yksin läpi ja lämäri suoraan päin maalivahtia, Joonaksen kantapäällä maaliviivaa pitkin ohi siirtämä vapari jne.

Koulujen alettua treenausktiivisuus näyttää ilahduttavia paranemisen merkkejä. Viime viikon arkitreeneissä paikalla oli yhteensä 28 ja 26 poikaa, yli 70% kummallakin kerralla. Muutaman pelaajan täytyy jatkossa lukea kelloa vielä vähän tarkemmin, mutta hyvä tästä tulee.

Lähetin kaikille eilen kyselyn halukkuudesta osallistua NJS:n ensi viikonlopun näppärästi nimettyyn Pallokärkiturnaukseen. Turnaukseen osallistutaan kahdella Jonen laatimalla joukkueella, ja kyselyn tarkoitus on vähentää viime hetken muutostarpeita selvittämällä etukäteen, ketkä ovat käytettävissä. Vastailkaa mahdollisimman pian!

Ensimmäiset piirisarjapelit

Sää suosi syksyn ensimmäisten sarjapelien katsojia, mutta ei varsinaisesti pelaajia. Kaikki kolme vahvasti vajailla miehistöillä pelattua matsia olivat pojille taatusti kuumia ja raskaita, mutta suurempaa valitusta tästä ei ainakaan kentän laidalle kantautunut. Päinvastoin, ilmeet olivat pääsääntöisesti iloisia ja futiksesta näköjään nautittiin.

Ensimmäistä, Ranskan peliä en ehtinyt katsomaan, mutta tuloksesta (1-4) päätellen PoHU jaksoi hellettä tällä kertaa paremmin. Heti perään pelattu Saksan peli oli tasainen ja jännittävä vääntö. Vastustaja PPV Blue ei ollut mitenkään huono, vaan pelasi hyvin jalkapallon näköistä peliä. Ottelun alkuosa oli selvän näköisesti Gnisun hallussa, mutta ihan selkeitä maalipaikkoja ei oikein pystytty luomaan. Tilanne meni jännäksi kun omaan päähän syntyi kaksi takaiskumaalia pienten puolustussekaannusten jälkeen.

Toisella jaksolla oman hyökkäyspelin terävyyttä saatiin pienillä pelipaikkamuutoiksilla lisättyä ja tuloksiakin syntyi. Gnisu tasoitti pelin kahdella nopealla maalilla ja meni pian johtoonkin. PPV tuli vielä tasoihin hyväpotkuisen vastustajan kaukovedon yllätettyä Tonin, mutta onneksi meillä riitti keskittymiskykyä ja yritystä vielä voittomaaliin. Ansaittu ja iloinen 4-3 kotivoitto avausottelusta siis.

Joukkueessa pelasivat : Alec, Antti R., Henri, Kalle, Nikolai, Tommi, Toni, Akseli ja Mikael (eirityiskiitos kentän laidalta poisjääntejä paikkaamaan löytyneelle Tommille). Maalit tällä kertaa viimeistelivät: Alec, Antti R., Kalle ja Mikael.

Englanti aloitti sarjansa tiistaina Tapulissa Atlantiksen vieraana. Joukkueen kokoaminen oli taas todella takkuista ja alkuverryttelyn alkaessa paikalla oli seitsemän peluria (onneksi Veikko ja Akselikin sitten kyllä löysivät paikalle ennen pelin alkua). Lisäksi paikalle ei Miksun ja minun melkoisista rekrytointiponnisteluista (soitin mm. ysiseiskojen valmentajalle) saatu yhtään varsinaista maalivahtia. Esimerkillistä joukkuenhenkeä maalille uhrautuessaan osoittivat pelissä sitten Chom ja Mikael.

Atlantis on minusta aina ollut jotenkin mukava vastustaja (enkä sano tätä pelkästään viimeaikaisten meille voitollisten tulosten takia). Joukkueessa tuntuu olevan jotenkin mukava, rauhallinen ja määrätietoinen tekemisen henki. Ylivoimaisia yksilöitä ei juuri näy mutta joukkue tuntuu pyrkivän pelaamaan suunnitelmallisesti ja järkevästi.

Tiistainkin peli oli jännittävää ja miellyttävää katseltavaa, tulos pysyi tasaisena eikä kumpikaan tehnyt kovin räikeitä virheitä. Taitaa olla osittain hiekkakenttään tottumattomuuden vaikutusta, että kaksinkamppailuissa me olimme tällä kertaa jotenkin altavastaajina (samaa näkyi minusta muissakin viikon peleissä). Pallon ottaessa korkeita pomppuja Gnisulaiset jäivät usein ikäänkuin viereen katselemaan että mitähän seuraavaksi tapahtuu, kun vastustaja jo ehti iskeä.

Kokonaisuudessaan pelin hallinta oli kyllä (sinikeltaisin lasein) meillä, ja varsinkin maalipaikkoja selvästi enemmän. Mikaelin 1-0 johtomaali aika alkuvaiheessa oli tyypillinen sijoitus boxin sisältä, ja Joonaksen ratkaiseva 2-0 yhtä tyypillinen painava veto takayläkulmaan paristakymmenestä metristä, sivurajan luota. Tulos ja peli ilahduttivat selvästi poikia ja paikalla olleita vanhempia.

Joukkueessa pelasivat tällä kertaa: Akseli, Artturi, Chom, Eeli, Emil, Heikki, Joonas, Mikael ja Veikko.

Peleistä ja peluuttamisesta

Huomenna ne taas alkavat, sarjapelit. Kesän ajoittain rankoista turnauskokemuksista tuskin toipuneenakin huomaan taas jostain syystä odottelevani arki-iltojen 2x25-minuuttisia. Mietin, mistä tällainen futishulluus (hulluudeksihan se on pikku hiljaa pakko tunnustaa) johtuu ja onko se jotenkin vaarallista.

Jalkapallo on tietysti lajina hieno ja lapsillemme hyvä harrastus. Se ei vaadi suuria rahallisia panoksia ja on niin universaali laji että sen perusteiden taitaminen takaa välittömän kuulumisen monenlaisiin porukoihin missä päin maailmaa tahansa. Mutta tämä on oman innon rationalisointia. Luulen, että kentälle viikko toisensa jälkeen minua vetää peleihin liittyvä yhteisöllisyyden tunne: tavoitteellinen ja jännitystä tuova puuhaaminen poikien ja muiden joukkueen aikuisten kanssa sekä aktiivisten vanhempien laajentama sosiaalinen piiri.

Junnufutiksen sisäinen tavoittellisuus ja merkityksellisyys ei lakkaa ihmetyttämästä: jokaikinen peli ja sen tulos on iso juttu jonka eteen tehdään töitä innolla ja tosissaan, huolimatta siitä, pelataanko Itämericupin mitaliotteluissa vai piirisarjan neloslohkossa vai Geparditurnauksen sijoista 17.-24. Jotain tästä haluaisin siirtää muihinkin, tavallisesti voimakkaammin hyödyn ja laskelmoinnin ohjaamiin arkitoimiini.

Loppukesän piirisarjapeleissä pyritään jonkin verran irrottautumaan kiinteästä joukkuejaosta (Ranska, Englanti, Saksa). Joukkue kuhunkin peliin ilmoitetaan erikseen, mahdollisuuksien mukaan ja toivottavasti hyvissä ajoin. Tällä muutoksella pyritään lisäämään joukkueen yhteinäisyyttä (välttämään sisäisten kuppikuntien muodostumista) ja tarjoamaan pojille enemmän yksilöllisiä mahdollisuuksia kokeilla pelaamista erilaisissa kokoonpanoissa. Näissä nimeämisissä on tarkoitus myös huomioida harjoitusaktiivisuus (toki niin, että kauden mittaan pyritään edelleen kaikille tasaiseen kokonaispeliaikaan).

Huomenna maanantaina siis aletaan nähdä, miten tällainen systeemi toimii. Kommentoikaa!

Treeneistä ja täsmällisyydestä

Vaikka koulujen kesälomat vielä jatkuvat, junnufutisjoukkuiden lyhyet kesätauot alkavat loppua ja meilläkin oli Eskon laatiman ohjelman mukaiset arkiset treenit eilen. Kuten jo oli puhetta, yritämme Holopaisen Jonen johdolla tuoda toimintaan vielä ripauksen suunnitelmallisuutta ja näin vahvistaa entisestäänkin vahvaa joukkuehenkeämme ja innostustamme futikseen. Suunnitelmallisuus tulee varmasti näkymään treenien sisällössä ja pelien tuloksissa, mutta huomiotta ei sovi jättää myöskään pieniä yhteiseen tekemiseen liittyviä käytännön asioita. "Le bon dieu est dans le detail".

Tässä hengessä esittäisin, että tästä viikosta lähtien alamme ymmärtää Eskon laatiman ja jakaman treeniohjelman (implisiittisenä) sopimuksena pelaajien ja valmentajien välillä. Toisin sanoen: kun treeniohjelma jaetaan, syntyy valmentajien ja pelaajien välinen sopimus olla paikalla siinä esitetyissä tapahtumissa, ja sopimuksesta poikkeamisista on kohteliasta kertoa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että treeneihin liittyvistä esteistä tulisi jokaisen ilmoittaa hyvissä ajoin etukäteen, puolin ja toisin.

Esteitä voi tietysti tulla lyhyelläkin varoitusajalla, eikä tämänikäisiä ole muutenkaan tarkoitus harrastuksella painostaa tai syyllistää, mutta silloin kun treeneistä poisjäänti on hyvin etukäteen tiedossa, ilmoitus (sähköpostitse, puhelimitse, tekstiviestillä) Eskolle, Jonelle tai minulle on paikallaan. Tämä on tärkeää siksi, että nyt kun treenaamista pyritään suunnittelemaan entistäkin pitkäjänteisemmin niin, että uudet harjoiteltavat asiat perustuvat kumuloituvalle aiemmin opitulle, yksittäisten treenien vetäminen on erittäin vaikeaa jos paikallaolijoista on selvyys vasta treenien alkaessa (tai joskus sen jälkeen).

Tuosta tulee mieleen sitten myös toinen asia: (meidän kaikkien) olisi hienoa opetella olemaan täsmällisiä myös aikataulujen suhteen. Harjoitusten alkaessa kentällä on syytä olla täydessä valmiudessa viimeistään viisi minuuttia ennen kenttävuoron alkua, mielellään vieläkin aikaisemmin. Tämä siksi, että nyt kun aika moni vielä tulee pari (pahimmillaan kymmenen) minuuttia myöhässä ja alkaa sitten vaihtaa kenkiä ja kuulumisia kavereiden kanssa (ja sitten on vielä paljon paljon kysyttävää valmentajalta ensi viikon pelistä ja viime viikonlopun turnauksesta ja...) varsinainen harjoittelu alkaa usein kymmenisen minuuttia myöhässä. Tämä ei ole mielekästä maksetun ja rajallisen kenttäajan käyttöä. Treenaamiseen sinänsä kuuluvaan sosiaaliseen toimintaan voi mainiosti käyttää aikaa ennen kenttävuoroa ja sen jälkeen.

Ajattelin kirjoittaa tähän vielä peluuttamisasioista, mutta nyt on etusormi taas ollut niin pitkään pystyssä että täytyy levätä välillä. Tulevista peleistä ja joukkueiden nimeämisestä siis lisää pian...

Itämericup

Ääni on taas mennyttä pariksi päiväksi, mutta pojilla oli tuomisina mitalit (nelossija, josta vielä palkittiin) tämän kesän Itämericupista Hangossa. Parin viimeisen pelin (välierä ja pronssiottelu) yhden maalin tappioiden takia kotiin ei ajeltu ihan yhtä hilpeissä tunnelmissa kuin vuosi sitten, mutta eiköhän tämä pikkuhiljaa (muutamassa kuukaudessa) ala tuntua voitolta paluumatkan mököttäneestä isävalmentajastakin.

Pelejä oli kolmena päivänä yhteensä kahdeksan, joten vaihtelevista peliajoista huolimatta kaikki pelaajat saivat juosta ja valmentajat huutaa riittävästi. Kentällä raatoi eniten maalivahti-Manun lisäksi Jonde, joka taisi pelata suurimman osan jokaisesta pelistä, useimmiten lähes koko ajan. Rankasta otteluohjelmasta huolimatta energiaa riitti oleellisempiinkin hommiin kuten matopainiin majoituskoululla.

Toinen ehdoton majapaikkasuosikki on korttipeli lauantaikarkit panoksena. Vierestä katsovaa aikuista ei väistämättä jonkin verran hiekkaisella lattialla pyörinyt karkki- ja sipsiläjä kovin paljon houkuttele, mutta pojilla näytti olevan kivaa.

Säät eivät tällä kertaa varsinaisesti suosineet, mutta Hangon hienoille rannoille päästiin sen verran että aloituskokoonpano ehdittiin käydä hautaamassa hiekkaan.

Kentän puolella haettiin peleihin Jonen johdolla iloista ilmettä ja pientä irvistystä (mur). Varsinkin katsomoa ilahdutti myös ajoittain virkistävän satunnainen tuomarointilinja. Vaparien, kulmien ja peliajan (välierässä tuomarilla ei ollut tietoa pelin pituudesta) lisäksi hukassa näytti ajoittain olevan myös vastustaja.

Pelit sujuivat siis kokonaisuutena hyvin. Ensimmäisessä matsissa kaatui etukäteen kunnioitettu FC Atlantis tylysti 5-0, ja sen jälkeen lohkovaiheen ainoa kauneusvirhe oli tappio FC Honka Jedeille pelissä, jonka tasaisuudelle tulos 0-4 ei tee oikeutta. Maaliero lohkovaiheen jälkeen oli 22-5.

Lauantai-iltana, ennen aamun puolivälierää vastustajan Lempäälän kisan Jonea tunnistamaton valmentaja kävi kehumassa onneaan kun vastaan tulee kovan Hongan sijasta heikohko Gnistan. Tyytyväisyys hälveni aamulla aika pian.

Iltapäivällä gnisupoikien jalat ja suhteellisen lyhyet (vaikkakin kunnolliset) yöunet sitten jo painoivat sen verran että kaksi viimeistä peliä sijoista 1.-4. päättyi nuikkoihin tappioihin. Koko kisan voittanut SalPa itäsaksalaistyylisine valmentajineen oli kyllä, myönnetään, kovempi, mutta pronssiottelu TuPSia vastaa oli trilleri, jossa tasoitusmaalia ei lopulta erinomaisistakaan paikoista saatu aikaiseksi koko joukkueen valtaisasta stempistä huolimatta.

Kotimatkalle ei siis tällä kertaa lähdetty voitonhuumassa, mutta tyylikkäissä T-paidoissa ja mitalit kaulassa. Ensi vuonna uusiksi?