Viime syksyyn asti treenaaminen keskittyi selkeästi henkilökohtaisen taidon (pallon käsittelyn) ja 2-4 pelaajan yhteistyön (1 vs. 1, 2 vs. 1, 2 vs. 2) harjoitteluun. Joukkuetaktiikkaan ei juuri pelien ulkopuolella puututtu. Peleissä käytettiin aina alkuvuosien 3-3 -systeemistä kehittynyttä 2-3-1:tä (kaksi selkeää puolustajaa, puolustava pelinrakentaja keskikentällä, hyökkäävät laidat ja yksi kärki).
Viime kaudet tulokset tuolla systeemillä olivat kahtalaisia. Pojat ovat sen verran taitavia, että suurimmassa osassa pelejä vahva keskikenttämme pystyi pitämään palloa paljon ja pysäyttämään suurimman osan vastustajan hyökkäyksistä. Tämä johti monesti selvään pelin hallintaan joka usein toi voiton (menestyshän oli vähintään kohtalaista). Joskus (kun vastustaja puolusti kurinalaisesti ja sisukkaasti) pelin hallinta kuitenkin tuntui näennäiseltä, kun riittävän vaarallisia tilanteita ei kyetty luomaan tai hyödyntämään. Pahimmillaan tämä kävi henkisesti tai fyysisesti raskaaksi ja vastustaja pystyi maalintekoon.
Nyt talvella ja keväällä peleissä ja treeneissä on alettu aika johdonmukaisesti hakea toisenlaista, 3-1-2:een perustuvaa pelitapaa. Puolustuslinjassa on kolme pallovarmaa ja pelinlukutaitoista pakkia, joista keskimmäinen pelaa vähän muita alempana. Keskikentällä on pelinrakentaja, joka vastustajan hyökätessä toimii puolustajien kanssa puolustavan "timanttimuodostelman" kärkenä ja käynnistää omia hyökkäyksiä nopeasti kahdelle nopealle kärkimiehelle.
Kärkimiehet pelaavat enemmänkin parina kuin laitureina ja hyökkäykset ovat usein nopeita vastahyökkäyksiä ja käynnistyvät keskustan kautta. Toinen tyypillinen tapa hyökätä on laitapuolustajan nousu, joka synnyttää hetkellisen ylivoiman laidalle (tällöin muut pakit siirtyvät paikkaamaan nousijan tyhjäksi jättämää tilaa puolustuksessa).
Systeemin ideaan kuuluu se, että maaleja voidaan tehdä muutenkin (ja pääasiassa muuten) kuin hallitsemalla koko kenttää: pallonriistot omalla kenttäpuoliskolla johtavat ilman suuria vastustajan virheitäkin säännöllisesti vähintään 2 vs. 2-tilanteisiin kohti vastustajan maalia. Tällaisista taitavalla ja nopeajalkaisella kärkiparilla on hyvät mahdollisuudet onnistua koviakin vastustajia vastaan. Ja jos oma puolustus (joka usein siis pelaa omaa 4 vs. 4-peliään) onnistuu tukkimaan oman maalin edustan ja viemään vauhdin pois vastustajan hyökkäyksistä, on melkein kenen tahansa voittaminen periaatteessa mahdollista.
Kaikki tämä on tosiaan näkynyt treeneissä niin, että tyypillisiin pelitilanteisiin valmistavia harjoitteita on tehty paljon: 2 vs. 2-hyökkäykset ja aloitteen teko, puolustuslinja ja sen liikkuminen, laitanousut ja keskitykset. Ainakin osalle tämä on merkinnyt myös entistä selvempää keskittymistä johonkin (tyypillisesti hyökkäävään tai puolustavaan) rooliin. Samalla on kasvanut ymmärrys siitä, että futisjoukkueessa tarvitaan erilaisia taitoja ja luonteita.
