Niitä näitä kilpailemisesta

Meidän perheessä on aikuisten kesken keskusteltu kilpailemisesta. Minulle (eri ikäisten juniorien futistouhuja jonkin verran seuranneena) tuli jossain vaiheessa mieleen, että yksilön arjen tasolla kilpailu esimerkiksi globaalissa kulutuselektroniikkabisneksessä ei ole lähellekään niin kovaa kuin vähän toisella kymmenellä olevien jalkapalloilijoiden harrastuksen piirissä.

Tämä saattaa vaatia vähän selittämistä.

Ajatelkaa tilannetta, jossa onnistuminen toimistolla mitattaisiin numeroilla kommenttien kera pari kertaa viikossa: "Maanantaina voitettiin ruotsalaiset tiukassa väännössä 2-1, mutta torstaina tuli Kalifornian pojilta turpaan rumasti 6-0. Ensi viikoksi täytyy keksiä jotain ihan uutta! Pulkkinen, olit tänään ihan pimennossa ja sähköpostien viimeistelyssä on tosi paljon toivomista. Ei tänne kannata tulla jos ei ota hommaa tosissaan. Kokoonpano aamun palaveriin on tällä kertaa..." Ja työporukka olisi jaettu tasoryhmiin, jotta "pitemmälle ehtineet" saisivat omassa kerroksessaan rauhassa keskittyä vähän haasteellisempiin hommiin.

Totta kai kilpailu bisneksessä on kovaa ja sitä mitataan numeroilla eikä näitä asioita voi muutenkaan suoraan verrata, mutta pointtini on se, että edes nykyajan periaatteessa hyperkilpaillussa työelämässä suurinta osaa meistä ei päivittäin aseteta alttiiksi absoluuttiselle mittaukselle. Yksi huono iltapäivä ei johda penkkikomennukseen eikä henkilöstön "tasoeroista" ole tapana keskustella kovin avoimesti.

Tällaista nyt siis kuitenkin kokevat vapaa-ajan harrastuksenaan jalkapalloilevat varhaisteinit, erityisesti ns. tasokkaampiin joukkueisiin hakeutuvat kunnianhimoisimmat. Lisäksi menestyvimmissä joukkueissa karsinta on käytännössä jatkuvaa, joten voi käydä niin, että 11-vuotiaana ikäluokkansa lahjakkaimpien joukkoon valikoitunut, kaiken intonsa ja vapaa-aikansa treenaamiseen suuntaava futari todetaankin 14-vuotiaana porukkaan enää kelpaamaamattomaksi. Tällainen johtanee helposti motivaation kadottamiseen ja kenties lopettamiseen (pahimmassa tapauksessa kaveri alkaa vielä harrastaa pesäpalloa).

Huomattakoon, että en missään mielessä vastusta kilpailua taloudessa tai urheilussa, päinvastoin. Olen kuitenkin alkanut ajatella, että kun käytössä on vain Suomen (tai Oulunkylä-Pakilan) resurssit eikä luonnollinen monimuotoisuus muutenkaan ole yhteisöjemme suurin vahvuus, kilpailun ja karsinnan mekanismit saattavat ylikorostettuina johtaa juuri siihen tasapäistämiseen jota välttämään ne on luotu.

Tästä on nykyään puhetta työelämässä. Kovassa kilpailussa menestyminen edellyttää luovuutta, tämä puolestaan monimuotoisuutta, persoonallisuutta ja yksilöllisten vahvuuksien löytämistä jotka systemaattinen, lyhyen tähtäimen tuloksiin perustuva karsinta taas helposti hukkaa. Tämä ei aiheuta ongelmaa suurissa yhteiskunnissa joissa lahjakkuuksia riittää joka ovelle jonoksi asti. Mutta arvelen että suomifutiksella voisi tässä asiassa olla oppimista: kansainvälisen tason hyökkääjät ja luovat taiturit tulevat lasketuksi yhden käden sormilla (ja monen tausta on ulkomailla).

Ruohonjuuritason haasteena olisi siis luoda futisjunnuille ympäristö, jossa tavoitteelliseen toimintaan yhdistyisi mahdollisuuksia oman tien kulkemiseen ja hitaaseen kypsymiseen. Tähän en äkkiseltään keksi muuta vastausta kuin sen, että valmentajilla pitäisi jollain keinolla olla aikaa ymmärtää nuoria pelaajia yksilöinä: mikä on itse kunkin lahjakkuuden laji, missä tahdissa fyysinen ja henkinen kasvu tapahtuu, mikä on motivaatio ja tavoitteellisuuden taso?

Täytyy toivoa, että tämäntyyppinen jaarittelu ei karkota säännöllisiä lukijoitani (kumpaakaan)! Jatkossa lisää viimeisistä piirisarjapeleistä, syksyn suunnitelmista ja valmennuskuvioista.